Alunperin minun piti pitää poikueesta vain naaras Riialle seuraksi, mutta pitkän odottelunkaan jälkeen Naralle ei löytynyt ottajaa hurmaavasta luonteesta huolimatta. Päätin pitää sen itse kaikesta huolimatta. Kesällä 2009 Nara ja tämän sisko Rilla olivat pet-näyttelyssä Porvoossa. Nara sai kunniamaininnan hyvästä yleiskunnosta. Vuodet vierivät ja pupujen elämä meillä koostui ulkona vapaana juoksemisesta, talvesta ja kesästä, mustikoista ja mansikoista ja silitteyistä. Näyttelyissä emme käyneet pitkään aikaan, kunnes vuoden 2012 joulukuussa ilmoitin Naran Grand Galan ulkomuotoon. Herra sai yllätyksekseni pisteet 91,5, mutta viikonloppu kävi selkeästi jo otukselle raskaaksi ja päätin että sai jäädä viimeiseksi näyttelyksi.
Helmikuussa 2013 Nara sai itselleen ensimmäistä kertaa tyttöystävän ja pääsi viettämään lähes 3 viikkoa morsionsa Roncen kanssa. Maaliskuussa syntyivät ranskanpullat, joista aikuisikään selvisi kaksi urosta ja yksi naaras. Otin itselleni poikueesta uroksen (taas, vaikka naaras piti ottaa). Olin harkinnut jo vuosi aikaisemmin Naran kastrointia, mutta 3 vuotiaan ranskanlupan kastroiminen ei tuntunut enää hyvältä idealta. Olin todella iloinen siitä, että Nara sai edes noita viimeisinä kuukausinaan itselleen ystävän, sillä kotona otus lekotteli aina tasaisin väliajoin muiden kanien häkkien ovien edessä.
Keskiviikkona 10.7 nukkui pois vanhin omista kaneistani, oma kasvattini ranskanluppauros Nara. Muutama kuukausi sitten Naran selkä oli mennyt huonompaan kuntoon, mutta koska kanilla ei ollut kipuja, päätimme jatkaa tilanteen seuraamista. Nyt liikkuminen oli kuitenkin mennyt huonompaan ja viimeisinä päivinä herraan iski vielä hilsepunkki. Olemme kerran aikaisemmin taistelleet hilsepunkin kanssa viitisen vuotta sitten, silloinkin siihen sairastui ensin jo valmiiksi peruskunnoltaan heikko kani. Edellisen kerran perusteella tiesimme, että Naran oireet olisi voitu hoitaa, mutta hilsepunkki iskee heikkoon lähes varmasti uudelleen erityisesti kun kyse on maapohjaisista ulkohäkeistä.
Varasin luottoeläinlääkärillemme lopetusajan heti. Päätös oli todella vaikea, omien kasvattien lopettaminen tuntuu aina kaikkein raskaimmalta. Sitä on pitänyt pientä kädellä kun tämä on ollut päivän vanha ja lopulta sylissään kun tämä nukkuu pois. Eläinlääkärillä laskin otuksen ensin pöydälle mutta selästään huolimatta tämä kiipesi syliin kun siinä pöydän vieressä seisoin. Sellainen se on aina ollut, kiipeää syliin kun jännittää. Siinä sylissä annettiin rauhoite. Oli niitä kyyneleitä aika vaikea hillitä kun mielessä pyöri vain vaiheita pojan elämästä alusta loppuun saakka. Kotona haudatessa mieleen ryömi se aina samainen lopetuksen jälkeinen syyllisyys, olisiko jotain voitu tehdä enemmän, oliko päätös oikea. Ainoa mieltä rauhoittava ajatus on, että nyt pojalla ehkä siellä tien toisella puolen on ne kaipaamansa pupuystävät ja lapsi on vihdoin kivuton.
RIP Song of the Heart "Nara"
Olet sydämesäni aina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti